Askanmäen kaunis Kaija 

Hyvin kauan sitten nai Henrik Henrikinpoika Koskelo Keräsen kauniin Kaijan. Tosin ilkeät kielet sitten jälkeenpäin kuiskivat, ettei se Kaija mitenkään erityisen kaunis ollut. Tarinat vain tekivät tarunhohtoisen kauniiksi tavallisen akkaihmisen, joka Venäjälle ryöstettiin. Oikein ilkeät kehtasivat sanoa, että liekö edes ryöstetty. Taisi mennä mielellään. Sen version mukaan Juhani Ahokin sen kirjansa kirjoitti. Kirjailijat nyt kirjoittavat mitä kirjoittavat. Eihän niitten jutuissa ole totta kuin hippunen ja sekin vain siksi, että loputkin uskottaisiin.

Meillähän oli siellä Kainuun korpimailla monta polvea näitä Henrikkejä ja siksi täytyy vähän pikkuisen tarkentaa, että kenelle Henrikinpojista tämä Kaija sattui. Aivan ensimmäisestä Henrik Koskelosta tiedetään oikeastaan vain etunimi ja se toinenkin saattoi olla vaikkapa Koskelainen. Näitä sen kummemmin saivartelematta päätetään nyt kertakaikkiaan, että Koskelo oli se suvun nimi, kun todellista vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

On kuitenkin jokseenkin varmaan arveltu, että tämä Henrik Koskelo syntyi jossakin joskus 1620-25  tienoilla ja osui kovasti sopivaan aikaan Askanmäkeen. Siellä oli Puolangan varakkain talo vailla isäntää ja emäntäparka oli jo leskensänkynsä maannut ja anoppinsa kanssa taloa yritti pitää. Ei sillä eikö leskellä olisi kosijoita ollut, kun oli se talokin... Ymmärtääkseni oli poikakin, Taneli, joka oli syntynyt 1644. Leski kumminkin mieltyi tähän tyhjästä ilmestyneeseen Koskelon Henrikkiin ja niin sai pappi lukea kuulutuksiaan tarpeelliset kolme kertaa eikä kukaan noussut liittoa vastustamaan. Oikein virallisiin asiakirjoihin kirjattiin Henrikille siirtynyt omaisuus ja erikseen toiseen pöytäkirjaan vahvistettiin, että lesken entinen anoppikin oli osansa saanut. Kaiken oli saanut, mitä aikanaan oli taloon tuonut Lauri Oikariselle isälle akaksi ruvetessaan.

Tälle Koskeloparille syntyi sitten ainakin kaksi poikaa ja Tanelinkin Henrikki otti nimiinsä, vaikka Taneli ei niin kovin paljon talon töihin osallistunutkaan. Taneli oli enemmän metsissä ja kalassa viihtyvä erakko. Syntyi siinä kuitenkin varsin pian häitten jälkeen seuraava Henrik Henrikinpoika, koska salavuoteudesta on sakkomerkintä olemassa.

Aikanaan tuoni korjasi pois ensimmäisen Askanmäen Henrik Koskelon ja se polku oli tietenkin kuljettava vaimonkin. Talo kuitenkin kukoisti ja pysyi veronmaksukykyisenä toisen Henrikin komennossa vai liekö Priitta ollut niin tomera akka, että piti komennossa talon ja Henrikkinsäkin.

Aikanaan sitten oli vuorossa kolmas Henrik Henrikinpoika Koskelo, joka mitä ilmeisemmin syntyi 1670 tienoilla. Se oli sitten tämä kolmas Henrikki, joka sen Keräsen Kaijan nai 1698. Heille syntyi ensimmäiseksi Priitta. Tämä nyt on jonkinlaista nimikompromissia. Riituksi tyttöä puhuteltiin, kunnes pappi merkitsi kirjoihinsa hienosti ”Brita”. Eihän semmoinen nimi kainuulaisessa suussa miltään maistunut, Riitu sai tyttö olla tyttönä ja aikanaan Sutisen Iikan akkanakin. Sitten syntyi Juha, josta seuraavaa isäntää Askanmäen Koskeloon ryhdyttiin kasvattamaan. Kymmenen vuotta Riitun jälkeen 1709 syntyi neljäs Henrik Henrikinpoika.

Elettiin aikoja ennen isonvihan sotia, mutta kyllä rajantakaiset jo silloin tekivät milloin kauppareissuja milloin ryöstöreissuja. Kummat sitten lie rehellisempiä olleet? Aikamoista ryöstämistä se oli jo silloin kaupantekokin. Suurin ero lienee ollut, että vastapuolta ei kauppareissulla kokonaan tapettu, että jäi jotakin ryöstettävää seuraavalle kerralle. Olisko edelliset kauppareissut menneet huonosti, kun ryssät tulivatkin nyt joukolla ja tappoivat talonväkeä ja ryöstivät kaiken mitä mukaansa saivat. Kaijaa eivät tappaneet. Joku väitti kuulleensa sanat: ”...kaunis ollah, ei tapetah...”.


Marketta-piika ehti siepata Henrikin kätkyestä kainaloonsa ja karata metsään rosvojen tieltä. Isäntä Henrikki oli juuri palaamassa metsältä muutamien kylänmiesten kanssa ja niin ryövärit kiirehtivät karkumatkalle ehtimättä taloa polttaa, mutta Kaijan veivät mukanaan.

Kaijan seikkailuista rajan takana ja karkumatkalla on monet tarinat ja jokuhan niistä voi pitää paikkansakin. Ei se kuitenkaan niin romanttista ollut kuin Juhani Ahon versiossa.

Marketta hoiti Henrikkiä kuin äiti armas ainakin ja hoiti siinä ohessa isäntääkin niin, että pappi antoi luvan uuteen liittoon, kun ei sieltä rajan takaa kukaan väkisin viety ole elävänä palannut. Henrikki ja Marketta vihittiin 1710 kolmen kuulutuksen jälkeen.

Päivänä muutamana ilmestyi sitten pihaan tutun näköinen nainen ja tunnisti talossa jokaisen esineen ja emännäksi muuttuneen piikansakin. Henrikki palasi illalla suoniityltä ja tapasi pirtissä molemmat vihityt vaimonsa sulassa sovussa pikku-Henrikin kanssa leikkimässä. Mukana suoniityllä olleet Riitu ja Juhakin tunsivat oitis äitinsä ja sehän meni vähän karheanmakuiseksi halailuksi, vaikka semmoiseen ei ollut hallamailla totuttu.

Iltakin siinä jo hämärtyi ja tuli eteen uusi pulma. Mihin järjestykseen lavitsan oljille asetuttaisiin? Asioita puitiin aikansa kunnes väsymys voitti ja kaipa järkikin. Jos oli isäntä ollut uuden vaimonsa kanssa aviollisissa suhteissa, niin laillisesti oli ollut, mutta aivan samaa ei voinut Kaijasta sanoa, vaikka pakkotilanne oli suhteisiin ryöväreitten kanssa vaatinutkin. Niinpä Marketta sai etusijan lähinnä isäntää.

Pappihan se oli hankittava tilanteen tuomariksi, ettei aivan synnissä elettäisi ja olihan pappi ihan pikkuisen tilanteeseen syyllinenkin, kun ei ollut entisen vaimon kuolemaa tarkistanut ennen uuteen vihkimistä.

Salomonkin olisi ollut vaikeuksissa tästä tuomiosta päättäessä, mutta niin sovittiin, että vihitty mikä vihitty. Henrikki sai pitää molemmat vaimonsa ja pappi lykkäisi mahdollisimman kauas tulevaisuuteen ratkaisun jättämisen piispan päätettäväksi.

Eipä liene toista tapausta Suomessa, että mies saisi pitää kahta laillista vaimoa oikein kirkon siunauksella.

Tämä on vain yksi niistä tarinoista, jotka kertovat Askanmäen kauniista Kaijasta. Kun ei niitä silloin aikanaan tarkalleen muistiin merkitty, vaan suupuheina ja lauluina kulkivat tarinoina iltanuotioilla, niin yhtä tosi tämä on kuin ne muutkin.

Eikä tämä ole ainoa omituisuus tässä esivanhempien seikkailevaisessa joukossa. Melkein joka sukupolveen osuu joku, joka tavan kansasta erottuu hyvässä tai pahassa tai niin, ettei voi sanoa kumpaa lajia lienee.